Minulla oli visio, ajatus siitä miten kuvan toteutan. Valitettavasti maailma oli erimieltä tästä.
Lauantaiaamuna otin kameran akun ja lähdin viemään lataukseen toiseen huoneeseen. Nostin kameran ja kameralaukun selkäni taakse parisängylle, ettei se vain tipu. Laittaessani akkua laturiin kuului makuuhuoneestä ryminää. Kamera ja laukku olivat hypänneet sängyltä päistikkaa alas. Nopea tarkastus ja toteamus että kamera on kunnossa, samoin mukana olleet objektiivit. Huh.
Sunnuntaina lähdin metsään noin 20 km päähän kotoa. Nousin autosta ja lähdin kävelemäään. Puolisen kilometriä käveltyäni otin kameran ja aioin ruveta kuvamaan. Silloin se iski: totuus. Kamera ei ollut selvinnyt hypystään ilman vahinkoa. Etsimen optiikka on rikki, eikä niissä oloissa voi tehdä mitään asian eteen.
Ei muuta kuin takaisin autolle viemään painavaa kameralaukkua pois.
Kun pääsen autolle alkaa sataa.
Suututtaa niin ettei veri kierrä päässä.
Ajan kotiin. Kaupan kautta.
Ainakin juon päiväkahvit ja syön suklaakeksejä harmistukseen.
Niissä on 45 kcal per keksi.
Suututtaa.
Vien tänään kameran huoltoon, maksaa mitä maksaa.
Kotona moitteettomasti toimivia kameroita nolla.
Nyt tulee siis väkisin taukoa.