Heinäkuun 16. päivä kello herätti aamuvarhaisella.
Linnansaaren päiväretken ohjelmaan vaikutti suuresti reittiveneen aikataulut. Aamun ensimmäinen vene lähtee 9:30 Oravista kohti Linnansaarta. Seuraava vene lähtee vasta 12:30. Koska päivälle on ennustettu poutaa ja lämmintä keliä, olemme päättäneet ehtiä ja mahtua ensimmäiseen veneeseen. Visioissamme 12:30 veneessä on lapsiperheitä ja siten myös ruuhkaa.
Saavumme hyvissä ajoin yhdeksän jälkeen Oraviin
Saimaa Holidayn pihaan. Ostamme kalliit menopaluu liput kahdelle. Yksi suunta on 9,50 per henkilö, joten ihan ilmainen retkikohde ei ole. Liput on ostettava ennakkoon, sillä veneessä niitä ei myydä.
Suoritan kaupassa täydennys ostoksia mm pillimehua ja suklaapatukat. Käytämme luppoaikaa hyödyksi ja nautimme myös hotellihelpotuksesta.
Ajallaan laiturille kerääntyy väkeä ja saapuu kuljettaja ja saaren kioskin myyjä.
Veneessä jokaisella on oltava liivit. Sen vaatii jo vesiliikennelaki.
Oravin komea silta.
Tyyni Haukivesi heijastaa kauniisti taivaan. Tyynen pinnan rikkoo vain moottoriveneen pirskomat jääkylmät pisarat.
Perillä Linnansaaressa nousemme veneestä Sammakkoniemessä. Suunntaamme kohti Linnansaaren torppaa ja etsimme luontopolun ja retkeilyreitin alkua. Nettiyhteys on hidas, mutta saan
retkikartan sivuston toimimaan sen verran että löydämme polun alkuun. Edellä kulkee kolmihenkinen perhe. Me jätimme teinin mökille mummonsa seuraksi. Eipä tuo poika ollut edes hereillä, kun me jo lähdimme kohti Oravia. Myöhemmin totean että oma valintamme oli loistava. Kukaan ei kiukuttele ja valita vääristä eväistä.
Itse saan lopullisen herätyksen, kun lintu lennähtää oksalta ohitseni pusikkoon. Hämmentävän hetken tuijotan lintua ja ihmettelen että ompa outo mustarastas ilman pyrstöä. Ja vielä vähän pilkullinen... Hitaasti raksuttavat aivoni tajuavat viiveellä että kyseessä olikin kottarainen. Ensimmäisen kerran näen sellaisen Suomen metsässä! Edellisen kottaraisen näin Amsterdamissa hyvin kaupunkimaisessa miljöössä.
Polku kulkee ja kiemurtelee korpisessa metsä maastossa. Tovin kulkemisen ja hyttysten ininän lisääntyessä saavumme saaren sisällä olevalle suolammelle. Sinisorsa poikineen asuttaa lampea. Jos olisin sorsa, asuisin minäkin täällä.
Myös polun vasemmalla puolella tapahtuu. Saaren sisään työntyy suurehko lahti. Korkean kaislikon suhistessa vai tuntea aavistuksen omaisen tuulen vireen. Hiki nimittäin virtaa, koska sää on lämpimämpi kuin edellisenä päivänä ja hyttysten takia päällä on pitkähihaiset.
Polun varrella kukkivat luonnon kukat. Metsävirnat ja keltalehdokit hurmaavat herkillä kukinnoillaan. Lisäksi polun varrella näkyi jonkin verran näsiän lehtiä.
Polku kulki kohti Linnavuorta. Matkalla pelästyin sammakkoa joka närkästyneenä loikki polun poikki. Itse polku on enimmäkseen helppokulkuinen. Ei juurikaan paksuja juurakoita tai pahempaa kivikkoa.
Saavuimme lopulta Perpulanluhtaan, jossa on luonnon satama veneretkeilijöille. Paikalla on myös nuotiopaikka ja puucee. Pidimme pöydän ääressä pienen tauon ja söimme suklaat ja hörppäsimme vettä. Ihailimme lähtöä tekevien veneiden aamutoimia. Myös siistiin puuceehen tutustuttiin. Onneksi mukaan oli pakattu paperia ja kesänuhan takia sitä oli myös taskuissa. Huussissa oli nimittäin paperi loppu.
Perpulanluhdasta matka jatkui edelleen kohti Linnavuorta.
Maisema alkoi muuttua selkeästi kivikkoisemmaksi. Onneksi itse Linnanvuorelle pääsi portaita. Ylhäällä sitten odottikin palkkio vaivasta.
Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä missä pidetään tämän reissun varsinainen eväshetki.
Ensin pari pakollista kuvaa eli maisema ja selfie. Testattiin samalla uutta tädin antamaa selfiekeppiä. Hieman huvitti kun puhelin kieppui villisti kepakon päässä. Ei ihan tullut horisonttikaan kohdalleen.
Sitten oli eväiden vuoro. Minulle oli ruisleipää juustolla, isännälle kokojyväleipää juustolla. Lisäksi löytyi välipalakeksejä, vichyä ja banaania. Oli oikein leppoisa paikka ihailla maisemia ja syödä eväitä. Olisin voinut jäädä siihen koko loppu lomaksi.
Vaan eipä auttanut kuin lähteä takaisin saaren toiseen päähän. Paluureitti kulki lähempänä rantaa, joten odotin näkeväni enempi tätä rauhallista ja tyyntä Haukivettä.
Kartta tekikin minulle tepposet. Polku kulki toki lähempänä rantaa, mutta väliin mahtui myös metsää ja kivikkoisia nousuja. Muutama nousu kävi jo voimille siinä määrin että hengästymistä ei voinut välttää. Päivä oli selvästi lämpimämpi kuin edellinen jopa siinä määrin että hupparit oli pakko ottaa pois hyttysistä huolimatta.
Paluumatkaa olin ihmetellyt kartasta enempikin. Matkalle nimittäin sattuu kapea salmi, jonka ylittäminen pohditutti jonkin verran. Olin jo aavistuksen verran kauhuissani ajatellessani että joudun kertomaan että paluu on suoritettava toista kautta. Onneksi löytyi tällainen silta. Kevyt ponttooneilla kelluva rakennelma, jossa ohjeena oli 5 m marssiväli. Eikä ihan syyttä. Kevyt aidanne toisella laidalla ja hyvin vellova kulku. Jokainen askel nimittäin keikuttaa siltaa. Onneksi kuitenkin ylitimme sillan kuivin jaloin. Tuulisemmalla säällä voi olla hankalampaa.
Sillan kupeessa odotti kurjenmiekka. Yksi lempi kasveistani. Sattui vielä harvinaisen puhdas yksilö, kun ei ollut täynnä pieniä mustia koppakuoriaisia, kuten kotikulmilla.
Maasto muuttui entistä jylhemmäksi ja kallioisemmaksi. Kallioiden ja kivikkojen lisäksi reittiä reunustivat lukuisat kataja ja jäkälämatot. Jokin tikka lennähti silmien edestä, mutta pakeni pian metsään enkä ehtinyt tunnistaa lajia. Olisi mukava ajatella sen olleen valkoselkätikka, joita Linnansaaren kansallispuistossa elää, mutta veikkaan että kyseessä oli ennemmin harmaapäätikka. Toki vihertävä mielikuva saattaisi viitata pohjantikkaan. Ilman kunnollista havaintoa voin vain arvailla.
Olimme todenneet että meillä on mahdollisuus ehtiä päivän toiseen paluu kyytiin. Ensimmäinen oli puolituntia saapumisen jälkeen. Seuraavaa joutuisi odottamaan yli tunnin. Tätä johtuen pidimme yllä reipasta vauhtia. Haluamme nimittäin löytää myös yhden saareen piiloitetuista kätköistä. Se löytyykin yllättävän helposti pääskysten sirkuttaessa vieressä pesässään. En spoilaa jemmaa kuvaamalla tai kertomalla tarkemmin.
Reippaasta marssimisesta seuraa valtava jano. Onneksi Sammakkoniemessä on kioski auki. Ostamme jäätelöt ja lisää vichyä. Ensimmäinen kulaus imaisee pullon puolilleen. Juotavaa ei siis voi olla koskaan liikaa retkellä.
Istumme penkille odottamaan paluu kyytiä.
Auringon lämpö ja pääskysten lentonäytökset saavat mielen lepäämään.
Ennen saaresta lähtöä kuvaan vielä muhkeasti kukkivan peurankellon.
Vaikka norpat loistavat poissa olollaan, olen kaikin puolin tyytyväinen retkeen. Ehdimme loistavasi haluamaamme paluu kuljetukseen ja kyyti takaisin Oraviin sujuu nopeasti.
Tänne on tultava joskus uudestaan. Torppa jäi tutkimatta ja toinen kätköistä. Norppakin olisi kiva nähdä. Ja bongata niitä lintuja mukaan lukien koskelot joita laiturin ohi lipui koko perhe.
